Minna Marshin kolumni – Anna minulle anteeksi

Me kaikki tuomitsemme ja usein. Jonkun toisen, jonkun teon, itsemme.

Näin raivonpunaista. Istuin ravintolassa seurueessa, jossa oli keski-ikäisiä miehiä ja naisia. Yhtäkkiä seurueeseen kuuluva nainen oli vienyt kaikkien huomion huudahtamalla: ”Katsokaa tuota miestä! Mitä se on tänne tullut, jos pitää noin rumasti irvistellä, kun juo lasistaan?” Kauhistelu jatkui. Nainen imitoi vääntämällä kauniita kasvojaan irvistykseen. Muu seurue oli hiljaa ihmetyksestä. Sitä tämä nainen ei huomannut, koska hän oli keskellä mielestään niin tärkeää havaintoa.

Minä katsoin hänen osoittamaansa miestä tarkkaan. Näin vanhemman harmaapäisen miehen, joka istui puku päällä sivummalla omissa oloissaan, kyyryssä ja muita tarkkaillen. Hänellä oli matalassa lasissaan jotain kirkasta, arvatenkin sellaista, joka laittoi helposti irvistämään. Hän näki meidän kääntyilevät päämme ja vastasi katseisiimme ihmetellen. Mietin, että mistä me voimme tietää, vaikka tämän miehen vaimo olisi vastikään kuollut ja hän olisi ensimmäisen kerran jaksanut lähteä ihmisten ilmoille katsomaan, miltä elämä näyttää. Minun silmissäni tämä herra ei ollut huonompi kuin kukaan seurueessamme. Hän oli vanhempi, ei huonompi.

Kohtasin äskettäin ihmisen, joka sepitteli minulle ihmeellisiä tarinoita elämästään. Kun epäluuloni heräsivät, selvitin, miten asiat oikeasti olivat. On karua huomata, että joku, joka vakuuttelee rehellisyyttään, voi koristella höpötyksillään itsensä ja elämänsä näyttämään todellisuutta paremmilta. Minulle, joka pidän rouheasta, haavoittuvasta ja totuudesta.

Kyllä minä tuomitsin. Tuomitsin en vain tekoja, vaan hänet ihmisenä. Puimme ystävieni kanssa tämän ihmisen valheellisuutta. Mietimme, miten sairaita ihmiset voivat olla. Kauhistelimme, mitä kaikkea ihmisen elämässä täytyykään mennä pieleen, kun kasvaa niin absoluuttisen kieroon.
Absoluuttisen kierouden keskellä minä jatkoin absoluuttista tuomitsemista.

Me kaikki tuomitsemme ja usein. Jonkun toisen, jonkun teon, itsemme. Jos lopettaisimme tuomitsemisen ja keskittyisimme sen sijaan pitämään itsestämme ja elämästämme erittäin hyvää huolta, voisimme paljon paremmin ja olisimme onnellisempia. Ensin tulee toipuminen, sitten vasta kyky ja voima antaa anteeksi.

Isoisäni oli väkivaltainen juoppo, joka oli pikkupoikana annettu maataloon rengiksi. Lapsena en aina voinut nähdä isoäitiäni, koska hän oli päiväkausia isoisäni hakattavana. Kun isoisäni keuhkosyövästä ja eletystä elämästä kuihtuneena lähestyi kuolemaa sairaalassa, kävin häntä katsomassa. Hän muisteli, miten olin lapsena halunnut ryhtyä kodittomien koirien hoitajaksi. Hän makasi kirkaskatseisena ja katuvana vuoteessaan ja luki Raamattua. Hän sanoi, että hän oli tehnyt toisille paljon pahaa. Uho oli kuollut ennen ruumista. Hän sanoi ymmärtävänsä, miksi hänen lapsensa eivät halunneet enää häntä nähdä.

Olen varma, että vakaiden riviensä välissä hän oikeasti sanoi: ”Anna minulle anteeksi.”

Kotilääkäri 7/16

Minna Marsh on tamperelainen 
mentaalivalmentaja ja kirjailija.

Lisää Minnan kolumneja löydät osoitteesta: https://kotilaakari.fi/terveys/

 

Teksti:Minna Marsh
Avainsanat: Anteeksi, kolumni, Kotilääkäri, Minna Marsh, Tuomitseminen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *