Minna Marshin kolumni – Kulissi elämä tappaa onnen

Ei ollut ulkoista luksusta. Luksus oli siinä, että oli rehellisyys, rakkaus ja rauha.

Tervehdin meksikolaisia puutarhureita ja annoin uima-altaan hoitajalle avomieheni terveiset siitä, miten uima-allas tulisi puhdistaa. Katsoin viikunapuiden kypsiä hedelmiä ja juoksutin koiriani koripallokentällä auringon alla.

Pari viikkoa myöhemmin istuin kunnan mielisairaalan suljetulla osastolla odottamassa sairaanhoitajaa. Toisella penkillä istui tummaihoinen nainen, joka puhui itsekseen. Käytävän päässä oli huone, jonka ovi oli auki. Huoneessa oli sängyllä mies, joka huusi äitiä.

Olin kaksikymppisenä elänyt päällisin puolin idyllistä elämää La Jollassa, kalifornialaisessa pikkukaupungissa. Avomieheni harvinainen Porsche seisoi autotallissa, kun velkojat lähettivät hänelle laskujaan ja asianajajat haastoivat häntä oikeuteen monista syistä.

Minä pelkäsin häntä, kun hän joi, ja piilottelin jälkikäteen mustelmiani. Muistan, miten päätin antaa vain mennä. Hain umpikujaa, jotta kierre päättyisi. Aloin juoda myös päivisin, vaikka alkoholi oli jo vuosia ollut satunnainen suuri kompastuskiveni. Ehdin olla mielisairaalassa muutamia tunteja. Aamuyöstä puhalsin mittariin, joka näytti kolme ja puoli promillea. ”Kuka tahansa sekoaisi, jos joisi noin”, totesi lääkäri aamulla. Hän uskoi, että olin pohjimmiltani kunnon tyttö, ja päästi minut kotiin.

Illalla makasin sängyssä ja katselin kattoa. Ajattelin, että olivatpa elämäni lähtökohdat olleet miten vaikeita tahansa, alkoholilla en voisi itseäni auttaa.

Näin edessäni matalan tiiliseinän, joka oli kuin elämäni. Jos joisin, en voisi rakentaa tiiliseinää hyväksi ja vahvaksi. Salaa avomieheltäni myin timanttisormukseni ja järjestin asiani niin, että pääsin kahden koirani ja kolmen matkalaukkuni kanssa muuttamaan takaisin Suomeen, viisi vuotta täältä lähdettyäni.

Asuin pikkaraisessa asunnossa, jossa minulla oli alkuun radio, puutuoli ja kapea patja lattialla. Aikaeron takia heräsin usein jo aamuyöstä ja vein koirani loskaan ulkoilemaan. Meidän oli hyvä, minun ja kahden koiran, kapealla patjalla lämpöisessä. Kukaan ei uhkaillut minua eikä potkinut koiria. Ei ollut ulkoista luksusta. Luksus oli siinä, että oli rehellisyys, rakkaus ja rauha.

Korkin laitoin kiinni 24-vuotiaana. Siitä on nyt neljännesvuosisata. Joka syksy olen nähnyt luonnon värit, ja kertaakaan ei ole tarvinnut hävetä alkoholin aiheuttamia muistikatkoksia. Silti alkoholismi ei ole käyntikorttini, jonka kautta antaisin itselleni vahvimmat kasvot. Minulle ei vain alkoholi sovi, niin kuin ei monelle suvussamme.

Jos sinulla on kulisseja, toivon, että niistä kipeimmät kaatuisivat. Toivotan sinulle uteliaisuutta loppuelämäsi suhteen. Ihminen on yhtä sairas kuin salaisuutensa. Kun totuus pääsee pintaan, ihminen saa parhaan mahdollisuuden todellisuuteen, ja todellisuuden kohtaaminen on pitkässä juoksussa onnea.

Kotilääkäri 11/16

Minna Marsh on tamperelainen 
mentaalivalmentaja ja kirjailija.

Lisää Minnan kolumneja löydät osoitteesta: https://kotilaakari.fi/kategoria/terveys/

Teksti:Minna Marsh
Avainsanat: alkoholismi, kolumni, Kotilääkäri, Minna Marsh, Selviytyminen

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *