Minna Marshin kolumni – Rakkautta keski-iässä

Elämänilomme ei voi olla kiinni toisesta ihmisestä – hän kun voi äänestää jaloillaan ja tunteillaan.

Ennen minulla oli tuhannen ja yhden yön illuusiot. Oli loputon nälkä sisuskaluissa. Hain rakkautta vääristä paikoista ja ihmisistä, koska en löytänyt rakkautta itsestäni. Vuosien varrella olen opetellut arvostamaan itseäni ja seisomaan jaloillani. Rakastan itseäni, kun kämmeneni kovettuvat känsistä, päähäni ilmestyy hopeisia hiusraitoja ja ahdistus puristaa rintakehää. Varsinkin silloin, jos on vaikeaa, taputan itseäni olalle kuin parasta ystävääni ja sanon: ”Yhdessä mennään”.

Jos rakkaus on minussa, se ei ole riippuvainen siitä, rakastatko sinä minua. Rakkaus ei aseta ehtoja eikä mittaa, kuka rakastaa enemmän tai vähemmän. Jos rakastan, rakastan. En käy rakkaudella kauppaa enkä etsi desin mittaa.

En odota enää yhtä ainoaa oikeaa loppuelämän kumppania. Rakastajia ja kumppaneita voi elämän varrella olla useampia. Rakkaus on minussa kuin ehtymätön luonnonvara. Rakkaus ei kulu, vaikka jaan sitä herkästi eri suuntiin. Rakastan monia ihmisiä, myös menneitä ihania rakastajiani. Sydämessäni on tilaa vanhoille ja uusille, eikä se ole keneltäkään pois. Jos rakastan, haluan rakkauteni näkyvän.

Liputan sen puolesta, että olisi yksi kumppani kerrallaan. Olemme henkisesti paremmassa kunnossa, kun emme sivusuhteile ja sählää eri suuntiin. Yhdistelmään rehellisyys ja rohkeus uskon kuin käsi kädessä kulkemiseen, mutta lienee tärkeintä, että elän itse standardieni mukaisesti.

Jos parisuhteessa jäämme tilaan, jossa emme kehity, tilanne muuttuu absurdiksi. Yhtälöön astuu vanginvartija ja vanki, jossa roolit saattavat vaihtua, mutta näivettyminen on varmaa. Joskus on hyvä vaihtaa suhdetta kuin ympäristöä. Loppuelämä voi vielä olla pelastettavissa.

Kun päästin irti minulle tärkeästä ihmisestä, mietin, että jos oikeasti välitän hänestä, päästän hänet vapaaksi viallisista odotuksistani. Kuka minä olen sanomaan toiselle aikuiselle, miten hänen pitäisi elää ja valita? Hänellä on oma polkunsa, ja minun kannattaa keskittyä omaani. Voimme alvariinsa lähettää toisillemme rakkautta, vaikka kulkisimme eri suuntiin.
Yritämme monesti tarrata toiseen hulluna kuin onnen viimeiseen pelikorttiin, mutta elämänilomme ei voi olla kiinni toisesta ihmisestä – hän kun voi aina äänestää jaloillaan ja tunteillaan. Kenestäkään ei tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni. Jos joku haluaa mennä, anna hänen mennä.

Rakkaus on myös rajoja. Rajoillani määrittelen toisille, miten lähelle minua voi tulla. En katso hyvällä, jos joku haluaa tulla mellestämään tontilleni ja takertumaan nilkkaani. Minulla on vahvat rajat ja hyvin rasvattu portti. Valitsen heimoni sydämellä, en kilometreillä enkä geeneillä. Jos meillä ei synkkaa tai en voi luottaa sinuun, on ihan sama, virtaako suonissamme sama veri. Joko lisäät hyvinvointiani tai pahoinvointiani. Rakkaudesta minuun heilutan porttiani niin kuin minulle on oikein.

Kotilääkäri 5/16

Lue lisää: Minna Marshin kolumni – Anna minulle anteeksi

 

 

Minna Marsh on tamperelainen 
mentaalivalmentaja ja kirjailija.

Lisää Minnan kolumneja löydät osoitteesta: https://kotilaakari.fi/terveys/

Teksti:Minna Marsh
Avainsanat: keski-ikä, kolumni, Kotilääkäri, Minna Marsh, Rakkaus

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *